Elämää hiiren silmin

Hiiret ovat hassuja pieniä eläimiä. Niiden ajatusmaailmasta ei aina, tai oikeastaan juuri koskaan ota selvää. Varsinkin uudelle harrastajalle moni hiirten puuhista näyttää oudolta, tai joskus jopa huolestuttavalta. Tässä postauksessa käsittelen hiirten käytöstä niin yksilöinä kuin laumanakin. Tekstissä on myös iso paino laumojen yhdistämisen/toisilleen vieraiden hiirten totuttamisen kannalta!

LAUMAKEMIAT

© Jenni Uusitalo

Kesyhiirten villit esi-isät, kotihiiret (Mus musculus) elävät luonnossa korkeintaan muutaman neliömetrin laajuisella alueella, jos ruokaa ja vettä on riittävästi. Reviirillä asuu yksi täysikasvuinen uros useamman naaraan kanssa. Naaraat ovat yleensä sukua toisilleen, ja niillä on vuoden ympäri jälkeläisiä. Hiiret ovat äärimmäisen reviiritietoisia eläimiä, ja ne noudattavat tarkkaan reviirien välisiä rajoja. Oma reviiri merkataan virtsaamalla, joten tuttu ja turvallinen oman pissin haju on hiirelle hyvin tärkeä.

Hiirten kannalta ideaalein lauma olisi siis uros ja kaksi tai useampi eri ikäistä naarasta. Mutta koska hiirten ei voi antaa lisääntyä jatkuvasti (sekä terveydellisistä syistä että alati kasvavan hiiripopulaation takia), on vankeudessa turvauduttava toisenlaiseen asuttamiseen.

UROKSET

Useimmat kesyhiiriurokset eivät tule aikuisina toimeen keskenään, vaikka ne olisivat kasvaneet yhdessä. Tästä syystä urokset on asutettava yksinään. Yksin asuva uroskin voi hyvin ja on onnellinen, kunhan sille luodaan oikeanlaiset olosuhteet. Tilaa on oltava riittävästi - mutta ei liikaa, jottei uros stressaannu liian suuren reviirin vartioinnista. Virikkeitä ja piilopaikkoja on myös oltava tarpeeksi suhteessa asumuksen kokoon. Ne luovat turvaa, ylläpitävät hiiren aktiivisuutta ja mahdollistavat lajityypillisen käyttäytymisen.

NAARAAT

Toisin kuin urokset, naaraat viihtyvät mainiosti laumoissa. Suurin osa kesyhiirinaaraista tulee toimeen keskenään, olivat ne sukua toisilleen tai eivät. Mitä läheisempää sukua hiiret ovat, sitä varmemmin ne kuitenkin tulevat toimeen.

Parhaassa tapauksessa naaraslauma koostuu yhdestä tai useammasta aikuisesta hiirestä ja sen/niiden jälkeläisistä. Ja myöhemmin niiden jälkeläisistä. Oman kokemuksen mukaan paras laumakoko on 3-6 naarasta.

Ikäerot yksilöiden välillä lisäävät todennäköisyyttä laumakemioiden toimivuudelle, sillä hierarkia muodostuu kuin itsestään; vanhempi hiiri on automaattisesti ylempiarvoinen nuorempaan nähden. Jos lauma koostuu saman ikäisistä yksilöistä - kuten yleensä lemmikkilaumat koostuvat - on erittäin todennäköistä että "täysi-ikäisyyden" kynnyksellä käydään valtataisteluita. Nämä ovat tulevaisuuden kannalta tärkeitä, ja vain harvoin hiiret eivät pääse sopuun arvojärjestyksestä. Eli satunnaisesta piippailusta ja jahtailusta ei tarvitse olla huolissaan. Hiirten todellisen "sotamielen" tunnistaa kyllä helposti. Siitä lisää myöhemmin.

TOTUTUS

Uusi jäsen laumaan. Miten menetellään?

Ehdottomasti yksi yleisimmistä kysymyksistä, joita kuulen, on "Kuinka totutan vieraat hiiret toisiinsa?". Hyvä kysymys, sillä uudet laumanjäsenet ovat aina stressi kaikille osapuolille, ja väärin toteutettuna "laumanlisäys" aiheuttaa sekä tarpeettoman suurta ja pitkäaikaista stressiä, että loukkaantumisriskin. 

Ennen uusien tulokkaiden lisäämistä laumaan on hyvä pitää karanteeni. Karanteeni tarkoittaa ajanjaksoa, jolloin uudet hiiret pidetään täysin erillään talouden muista hiiristä. Silloin voidaan varmistua että uudet hiiret ovat terveitä ja ne ehtivät tottua uuden kodin bakteerikantaan. Mikäli uudet ja vanhat hiiret ovat samalta kasvattajalta (ja kaikki ovat olleet terveinä), karanteeni ei ole välttämätöntä.
Karanteenin aikana noudatetaan hyvää hygieniaa, eli virikkeet tai tarvikkeet eivät vaihda käyttäjää ilman desinfiointia. Myös ruokintojen ja käsittelyn välissä tulee pestä tai desinfioida kädet. Suosittelen karanteeniajaksi 3-4 viikkoa.

HIIRTEN AISTIT

Kesyhiiren näkö ei ole erityisen hyvä, ja sen tärkein merkitys on lähinnä liikkeen (vaaran) tunnistaminen. Hämäräaktiivisen eläimen tärkeimmät aistit ovat siis kuulo- ja hajuaisti. Hiiret keskustelevat keskenään enimmäkseen hyvin korkeilla, ihmiskorvaan kuulumattomilla äänillä. Kehonkieli ei ole erityisen kehittynyttä, luultavasti johtuen hiirten huonohkosta näkökyvystä. Tuntoaistia hiiri käyttää ympäristönsä havainnoimiseen. Ja tietysti ne pitävät myös toistensa sukimisesta, rapsuttamisesta ja muista hellyydenosoituksista (joilla on myös merkitys lauman jäsenten arvoasteikossa).

Ehkä tärkein aisteista; hajuaisti, kertoo hyvin paljon hiirelle. Sen lisäksi että hajulla merkitään elintärkeä reviiri, hiiret haistavat toisistaan tietysti sukupuolen, iän, paikan lauman hierarkiassa, onko naaras kiimassa, tiine tai imettävä. Hiiret haistavat jopa erilaisia sairauksia, joka näkyy huonokuntoisemman yksilön "syrjintänä". Lauma on aina yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki, ja epäkelvot yksilöt vaarantavat (luonnossa) koko lauman turvallisuuden. Lemmikkihiiri kun ei valitettavasti tiedä sitä, että niiden ei tarvitse pelätä petoja, karkottaa sairasta/kuolevaa hiirtä tai hankkiutua eroon jo kuolleesta lajitoverista (tästäkin lisää myöhemmin).

Hajut ovat hiirille niin merkittäviä, että kantava naaras voi saada keskenmenon vieraan uroksen hajusta. Nuoret naaraspoikaset tulevat myös nopeammin sukukypsiksi, jos lähistöllä on täysikasvuinen uros, mutta ei pieniä poikasia. Imettävän naaraan ja pieneten poikasten haju puolestaan hidastaa vanhempien poikasten kehitystä ja sukukypsyyttä.

KÄYTÄNTÖ

Kun aletaan totuttaa hiiriä toisiinsa, on tärkeää ajatella asioita hiiren näkökulmasta. Jos vieraita hiiriä laitetaan toisten hiirten reviirille, alkuperäiset asukkaat ovat tietysti puolustuskannalla, "Kuka tunkeutuu meidän kotiin, syömään meidän ruokia ja viemään meidän elintilaa?!". Tulokkaat ovat tietysti myös hädissään, sillä ne eivät ymmärrä miksi ne ovat päätyneet vieraan lauman alueelle. Joskus tulokkaat saattavat olla alkuperäistä laumaa aggressiivisempia, sillä ne yrittävät valloittaa elintilan itselleen.

Eli paras tapa toimia on luoda yksinkertainen, turvallinen ja täysin vieras alue totutettaville hiirille. Näin kaikki aloittavat "puhtaalta pöydältä", kun hiirillä ei ole muuta puolustettavaa kuin itsensä. Käytännössä kannattaa laittaa hiiret normaalia pienempään tilaan - kuten tilavaan kuljetusboxiin tai pieneen vara-asumukseen hiirimäärästä riippuen. Totutukseen käytettävän tilan on oltava täysin hajuvapaa, eli puhtailla kuivikkeilla, pesty ja desinfioitu. Kuljetusboxiin tai muuhun väliaikaisasumukseen ei laiteta mitään virikkeitä. Ainoastaan kuivikkeet, pesämateriaalia (esim. vessapaperisilppu), ruokaa ja vettä.

Hyvä nyrkkisääntö on, että kun hiiret nukkuvat yhdessä kasassa sopuisasti, ne voidaan asuttaa lopulliseen kotiinsa. Aikaa tähän kuluu yleensä 8-48 tuntia. Tässäkin vaiheessa on kuitenkin turvallisinta katsoa kuin katua, ettei totutusta jouduta aloittamaan alusta. Alkuun kannattaa jättää virikkeet kokonaan pois, ja pitää asumuksessa ainoastaan pesämateriaalia. Pikku hiljaa sinne voidaan lisätä kiipeilyvirikkeitä, ja lopuksi pesät, tunnelit ja muut virikkeet joihin on mahdollista piiloutua. Toisilleen vieraat hiiret kehittelevät helposti reviireitä tiettyjen asioiden (ruokapaikka, pesämökki, tunneli..) ympärille, eli sen vuoksi hiirille ei pidä tarjota heti alkuun "omittavia" tai puolustettavia asioita. Se vain pitkittää laumottumista, eli myös stressiä.

RISKIT

Eläinmaailmassa kaikki muutokset lisäävät erilaisia riskejä. Lisääntynyt laumakoko, uusi hierarkia, kenties uusi asumus ja muut muutokset vaikuttavat hiirten elämään suuresti. Pahin mitä voi yhdistelemisestä seurata, on tietysti hiirten vahingoittuminen ja kuolema. Joskus käy niinkin huono tuuri, että jopa sisarusten välille voi kehkeytyä niin vakava valtataistelu, että hiiriä on erotettava toisistaan. Eli lauma kun lauma, erottamiseen on AINA varauduttava!

Väittäisin, että on kuitenkin äärimmäisen harvinaista että kesyhiirinaaraat eivät tulisi toimeen keskenään. Jos otat hiiriä yhdeltä kasvattajalta, samasta sukulinjasta, saat tietysti kaikkein varmimmin toimivan lauman.

Koska riskejä on olemassa, on erityisen tärkeää tarkkailla hiirten totutusta ja lauman yhteiseloa lopullisessa asumuksessa. Ensimmäiset päivät ovat kriittisimpiä, jonka jälkeen eletään yleensä sovussa. Joskus saattaa käydä niinkin, että esim. luovutusikäisinä laumaan lisätyt hiiret alkavat aikuistuttuaan hakea johtajan paikkaa laumassa, joka aiheuttaa eripuraa ja mahdollisesti jopa "laumottumisen", eli kahden tai useamman eri lauman muodostumisen samaan asumukseen. Se on tietysti erittäin ei toivottavaa, joten laumoja on joko yritettävä totuttaa uudelleen, tai ne on asutettava omiin asumuksiinsa.

Yksi riskeistä on myös häiriökäytöksen ilmeneminen yhdellä tai useammalla hiirellä. Lisää siitä myöhemmin.

Hiiri on hyvin jännittynyt kuvaustilanteesta. Jos se olisi ollut tutussa ympäristössä, se olisi varmasti värisyttänyt häntäänsä.

HIIRTEN KÄYTÖS JA KEHONKIELI

Aggresiivisesti yhteenottavat hiiret tunnistaa helposti pienestä kinastelusta tai varovaisesta välienselvittelystä. Hiiret ovat pohjimmiltaan hyvin rauhaa rakastavia otuksia, eivätkä ne halua taistella turhaan. Ne tappelevat ainoastaan sillon, kun niiden mielestä ei muuta vaihtoehtoa enää ole.

Hiiret alistavat toisiaan monella tavalla. Huomattavin tapa on takaa-ajot ja astuminen. Dominoiva hiiri juoksee toisen perässä, ja usein puree sitä hännästä/jaloista/takapäästä tai selästä. Kun dominoiva osapuoli saa jahdatuksi tulleen yksilön kiinni, se astuu sitä. Alistuva hiiri saattaa piippailla, kiljua tai pyristellä kaikin voimin karkuun. Jos kyseessä on aggressiivinen valtataistelu, hiiret vaihtavat välillä osapuolia. Samanlaista käytöstä on usein havaittavissa myös syrjityn hiiren ja lauman muiden jäsenten välillä. Joskus kaikki naaraat jallittavat sitä yhtä raukkaa, joka on syystä tai toisesta muun lauman mielestä epäkelpo.

Jos jahtailua ja piippailua esiintyy paljon tai se on rajua (alistuva osapuoli on selvästi väsynyt, se ei pääse syömään/juomaan tai se on haavoittunut), täytyy ihmisen puuttua peliin. Tapauksissa, jossa "kiusaajia" eli dominoivia osapuolia on vain yksi, voidaan käyttää "jäähyä". Eli jahtaileva hiiri otetaan hetkeksi yksinään rauhoittumaan, jonka jälkeen se palautetaan takaisin laumaan. Jos sama meno jatkuu tai mikäli "kiusaajia" on useita, on viisainta ottaa alistettu hiiri pois laumasta. 

Vastoin yleistä harhaluuloa väitän, että kaikki naaraat tulevat toimeen muiden naaraiden kanssa. Joskus sopivan lauman löytäminen on vaikeaa, mutta yksin ei yhtään naarasta pitäisi jättää asumaan. Jos hiiri on selvästi todella aggressiivinen muita (kaikkia) hiiriä kohtaan, on parempi lopettaa se. Jatkuvasti puolustautuva hiiri stressaa hyvin paljon, eikä sen elämä ole elämisen arvoista.

ELEET

Hännän värisyttäminen

Toisinaan voit huomata hiirten värisyttävän häntiään. Hiiri on jähmettynyt paikoilleen, se tuijottaa suoraan eteenpäin ja kuuntelee tarkkaan. Sitten se värisyttää häntäänsä, ja tilanteen etenemisestä riippuen se jatkaa värisyttämistä tai piiloutuu.

Hännän värisyttäminen on hiiren tapa sanoa "Älä tule lähemmäs!" tai "Haluan olla rauhassa.". Hiiret tekevät näin toisilleen kun tunnelma on jännittynyttä tai kun hiiri ei tunnista laumatoveriaan. Joskus hiiret värisyttävät häntäänsä myös ihmisille tai muille niiden kodin ulkopuolella liikkuville asioille. Rauhallinen lähestyminen, puhuminen ja/tai käden tarjoaminen haisteltavaksi saattaa rauhoittaa tilanteen. 

Kahdella jalalla seisominen/kurkottelu

Takajaloillaan seisova hiiri merkitsee kahta asiaa: uteliaisuutta tai taistelua. Keskenään mittelöivät, tasaväkiset hiiret nousevat takajaloilleen ja tönivät toisiaan. Monesti tämä riittää selvittämään välit, eivätkä hiiret jatka kamppailua.
Utelias hiiri puolestaan kurkottelee, jotta se näkisi, kuulisi ja haistaisi paremmin. Se voi myös arvioida hypyn etäisyyttä, tai suunnitella kiipeävänsä johonkin korkealle. Monet hiiret kurkottelevat, kun niiden asumuksen kansi avataan ja ne haluavat päästä tutkimaan ulkomaailmaa. Erityisesti hyvät tuoksut tai tuttu ihmisääni huokuttelee niitä.

Silmien siristely

Hiiret siristelevät silmiä herätessään kirkkaaseen valoon (kuten ihmisetkin), kun ne kiistelevät keskenään (yrittävät välttyä silmävaurioilta) tai kun ne ovat sairaita. Sairaan hiiren muihin tuntomerkkeihin kuuluu mm. pörröinen turkki, kyyry olemus ja itsekseen vetäytyminen. Hiiri saattaa myös aivastella tai pitää muita ääniä. 

Hyppely

Kun hiiri hyppelee hassusti ja arvaamattomasti, kuin olisi sätkykohtauksen saanut, moni tuore hiirenomistaja säikähtää. Kutittaako hiirtä? Onko se sairas? Turha huolestua, sillä loikkiminen, hypähtely ja säntäily sen lomassa kuuluu hiirten luontaiseen käytökseen. Syytä moiselle käytökselle en tiedä, mutta se joka tapauksessa kuuluu normaaliin hiiren arkeen.

Jos kuitenkin huomaat että hiiri rapsuttaa itseään todella paljon, on syytä selvittää asia. Ulkoiset voivat aiheuttaa kovaa kutinaa, jonka takia hiiri raapii itseään.
Mikäli hyppelevä hiiri käyttäytyy muuten omituisesti (liikkuu huonosti/vaappuen, kaatuilee tai ei reagoi ympäröivään maailmaan), on syytä huolestua. Sisäkorvan tulehdus voi aiheuttaa pää kalellaan kävelemistä, eikä hiiri kävele suoraan. Pahimmissa tapauksissa hiiri myös kaatuilee tai ei pääse liikkumaan enää lainkaan. Korvatulehdus on yleensä hoidettavissa, varsinkin jos se huomataan ajoissa. Jos hoito ei ensimmäisellä kerralla tehoa ja/tai vaiva pahenee lääkityksestä huolimatta, on hiiri paras lopettaa.

Epilepsiakin voi ilmetä samankaltaisilla oireilla. Hiiri on poissaoleva, ei reagoi, saattaa kävellä oudosti tai kaatuilla. Selvin merkki on tietysti "grand mal" kohtaus, eli kohtaukseen kuuluu poissa olevuutta ja kouristelua ja/tai tajuttomuutta. Epilepsiasta kärsivä hiiri on syytä lopettaa mahdollisimman nopeasti, mikäli kohtauksia on havaittu useampi kuin yksi.

Kaverin sukiminen/rapsuttaminen

Yhteinen puuhastelu luonnollisesti vahvistaa hiirten välejä ja pitää lauman arvojärjestyksen kunnossa. Noin puolet hiirten vuorokaudesta kuluu nukkumiseen ja lepäilyyn, jonka aikana ne hellivät toisiaan. Yleensä lauman kaikki jäsenet sukivat ja pesevät toisiaan, arvojärjestyksestä riippumatta. Sukimistapa saattaa kuitenkin paljastaa lauman jäsenten väliset suhteet. Omien kokemuksien mukaan ylempiarvoinen hiiri sukii alempiarvoista hiirtä usein kovakouraisemmin, kuin päinvastoin. Kaipa ne haluavat osoittaa paikkansa laumassa.

HÄIRIÖKÄYTÖS

Viiksenpurenta

Sukimisesta ja rapsutuksesta päästään aasin siltaa pitkin pariin ikävään ongelmaan. Yksi hankalimmista häiriökäytöstyypeistä on viiksenpurenta, joka on jokaisen hiiriharrastajan kauhu.

"Viiksenpurija" on hiiri, joka puree/nyppii lajitovereiltaan viikset pois. Tämä on tietysti erittäin epämiellyttävän tuntuista uhrille. Viiksenpurentaan voi olla useita syitä, yleisin lienee stressi. Hiirten yhdistely, poikaset, uusi elinympäristö, sairaus ja vieraat hajut (esim. asumuksen ulkopuolelta kantautuvat petoeläinten hajut) ovat usein syypää stressiin.
Viiksenpurenta on syystä riippumatta aina häiriökäytöstä. Niin käyttäytyvä hiiri ei ole normaali eikä hyvinvoiva. Kun hiirilaumasta löytyy viiksetön/viiksettömiä hiiriä, on alettava heti etsimään syyllistä. Syyllinen löytyy arveluiden ja lauman jakamisen kautta. Kun hiiriä jaetaan eri porukoihin, osalle kasvaa viikset takaisin - ellei laumassa ollut useampi viiksenpurija. Silloin homma onkin mutkikkaampi.

Hiiret ottavat paljon mallia toisiltaan, joten tämä ikävä tapa saattaa siirtyä hiireltä toiselle opittuna tapana. Tästäkin syystä syyllisen/syyllisten etsiminen on tärkeää. Valitettavasti viiksenpurijat on parasta lopettaa.

Parturointi

Viiksenpurennan ohella tämä ongelma on hyvin ei toivottava ominaisuus. Parturointi tarkoittaa karvojen nyppimistä/poikki puremista, samaan tapaan kuin viiksiäkin purtaessa. Parturointi on hiirillä harvinaisempaa kuin viiksenpurenta. Hankalan tästä ongelmasta tekee se, että hiiri voi parturoida joko itseään, muita tai sekä että. Itseään parturoivat hiiret nyppivät karvaa pois alueilta, johon ne parhaiten yltävät. Eli karvaa katoaa useimmiten rinnasta, mahasta ja lavoista/kyljistä. Jos nyppijä on joku muu, karvattomia alueita voi olla missä tahansa. 

Kuten viiksenpurentakin, parturointi on herkästi periytyvä tapa. Se on sekä opittua, että saattaa siirtyä geeneissä eteenpäin. Itse arvelen, että molemmat tavat johtuvat heikosta hermorakenteesta, joka vaikuttaa hiiren stressinsietokykyyn. Kun stressiä on liikaa (oli syy aiheellinen tai täysin mitätön), hiiri purkaa ahdistustaan näillä ei toivotuilla käytösongelmilla.

Pakkomielteinen (kaltereiden) jyrsiminen

Uskon että tämä ongelma on tuttu jokaiselle jyrsijäharrastajalle. Tätä voivat harrastaa kaikki tuntemani jyrsijälajit. Syyt ovat yksinkertaiset: stressi ja tylsyys. Ja tietysti "päävika", joka on todella harvinaista vastuullisesti kasvatettujen eläinten keskuudessa.
Etenkin lapsuudessani oli hyvin tavallista kohautella olkapäitä sille, jos hamsteri tai yksinäinen marsu jyrsi häkin kaltereita yötä päivään. Kaikkihan sen tiesi, että ei tuo ärsyttävä tapa normaalia ole. Mutta ei asiaan kiinnitetty huomiota sen enempää. Jos metelöinti häiritsi, häkki siirrettiin vaikka vessaan yöksi.

Oman kokemukseni mukaan pakkomielteinen jyrsiminen on hiirillä melko harvinaista. Jos jyrsintää alkaa kuulumaan, tarkistetaan asumuksen viihtyisyys. Joskus pelkästään uusien oksien lisääminen auttaa. Pakkomielteistä jyrsimistä ei kannata sekoittaa satunnaiseen "Haluan tuonne!"-tyyppiseen "protestointiin". Usein hyvät hajut (urokselle kiimainen naaras tai hyvä ruoka) aiheuttavat satunnaista kaltereiden maistelua.

Juoksupyöräriippuvuus

Tämäkin on valitettavan yleinen ongelma jyrsijäpiireissä. On tehty paljon tutkimuksia, joissa on todettu juoksupyörän aiheuttavan helposti riippuvuutta hiirillä. Kuten ihmisilläkin, liikunta aiheuttaa muutoksia aivoissa. Liikunta (etenkin pitkäkestoinen) saa mielihyvähormoneja vapautumaan kehoon, ja se aiheuttaa pitkällä aikavälillä riippuvuuden. Ihan kuten huumeetkin. Tutkijat ovat huomanneet että  vieroitusoireista kärsivän hiiren aivoissa tapahtuvat muutokset vastaavat muutoksia jotka tapahtuvat huume-, alkoholi-, nikotiini tai morfiiniriippuvaisen jyrsijän aivoissa. Enemmän hiirillä ja muilla jyrsijöillä tehdyistä (juoksupyörä)riippuvuuskokeista voit lukea englanniksi, kun googletat hieman.

Paras keino pitää hiiren mieli ja keho terveenä, on tarjota monipuolista liikuntaa ja ennaltaehkäistä riippuvuuden syntyminen. Juoksupyörää turvallisempi ja terveellisempi vaihtoehto on juoksulautanen.
Hiirille luontaisinta liikuntaa on kaivaminen ja kiipeily, joten on tärkeää tarjota hiirille mahdollisuus niihin. Tilaa säntäilyyn ja vilistämiseen on myös hyvä olla riittävästi, vaikkakaan hiiret eivät luonnossakaan liiku pitkiä matkoja. Juoksupyörää tai -lautasta voi pitää silloin tällöin saatavilla, vaikka koko kapine ei ole ensinkään välttämätön virike.

Kattoon hyppiminen/silmukkahyppy

Aika harvinainen, mutta ikävä käytöshäiriö. Hiiri hyppää voltin, jonka aikana se yleensä koskettaa kattoa tassuillaan. Silmukkahyppyä ei pidä sekoittaa huvikseen katossa kiipeileviin hiiriin, jotka saattavat hypätä välillä maahan ja taas kattoon. Huolestua pitää siinä vaiheessa, kun hiiri viettää suuren osan ajastaan katossa tai hyppien ylös ja alas.

Vaiva on sekä periytyvä, että stressin aiheuttama. Jos hiiren ympäristö on kunnossa eikä se vaikuta muilla tavoin stressaantuneelta, se voi jatkaa lemmikkinä elämistä. Pakkomielteinen kattoon hyppiminen on kuitenkin aina häiriökäytöstä, joten on syytä pitää silmällä hiiren mielenterveyttä.

Arkuus tai aggressiivisuus

Kesyhiiret ovat nimensä mukaisesti syntymästään asti kesyjä, oikein kasvatettuna. Tämä tarkoittaa siis sitä, että uuteen kotiin muuttavia hiiriä ei tarvitse "kesyttää". Hiiri ei myöskään villiinny, vaikka sitä ei käsiteltäisi lainkaan. Joka tapauksessa käsittelyllä (etenkin poikasvaiheessa) on suuri positiivinen vaikutus hiiren "kesyyteen".

Poikkeuksellisen arkoja hiiriä ei mielestäni pitäisi myydä lemmikiksi lainkaan. Aran hiiren käsittely on haastavaa, eikä hiiri koe oloaan mukavaksi. Arka hiiri stressaantuu myös herkemmin, kuin "normaali" hiiri. Arka hiiri on kuitenkin eri asia, kuin hiiri joka ei viihty sylissä tai pakenee lähestyvää kättä. Tälläiset hiiret sopivat hyvin katselulemmikeiksi, jossa niiden käsittely jää ainoastaan siivouksien ja terveystarkastusten yhteyteen.

Aggressiivisuus ei myöskään kuulu kesyhiiren ominaisuuksiin. Kuten aiemmin kerroinkin, hiiret ovat rauhaa rakastavia otuksia. Ne eivät tappele mielellään, vaan pyrkivät aina välttämään konfliktit. Mikäli hiiri kuitenkin osoittaa aggressiivisia eleitä ihmistä tai muita hiiriä kohtaan, on syytä harkita lopetusta.
Normaali, terve hiiri ei koskaan pure. Hiiri pakenee aina kun siihen on mahdollisuus, mutta puree puolustautuakseen jos tilanne sitä vaatii. Jos hiiri puree sinua, mieti tilannetta taas hiiren silmin. Oliko tilanne hiirelle ahdistava? Ajoitko sen nurkkaan, satutitko sitä vai haisiko kätesi ehkä petoeläimeltä? Jos tulet siihen tulokseen että hiiri puri ilman syytä, tarkkaile sen käytöstä. Uudelleen pureminen on merkki aggresiivisuudesta, jota ei pidä katsoa läpi sormien. Yleensä aggresiivinen hiiri käyttäytyy muutenkin epänormaalisti, kuten hyppimällä pois kädeltä (ei itsesuojeluvaistoa).

Tahmatassujen taidetta lasiterraarion seinällä..

HIIRTEN OMITUISET TAVAT

Monilla kesyhiirillä on ihmisen silmiin hassuja ja järjettömiä tapoja käyttää aikaansa. Nämä puuhat ovat täysin harmittomia, eivätkä ne ole merkki käytöshäiriösta tai sairaudesta. Hiiriä on kuitenkin hyvä tarkkailla, jolloin huomaa jos jokin tietty käytös uhkaa muuttua pakkomielteiseksi ja sitä myöden epäterveelliseksi.

Sisustaminen

Yksi hiirten mielipuuhista! Siivouksen jälkeen hiirillä on kova urakka sisustaa kotinsa uudelleen. Kaikki hiiret sisustavat, enemmän tai vähemmän. Ne kaivavat ja työntävät pohjamateriaalia haluttuun muotoon, muodostavat käytäviä, kuoppia ja kasoja. Ne raahailevat pesämateriaalia sopivampaan paikkaan ja asettelevat ne mieleisekseen. Moni hiiri jyrsii myös mahdollisia köysiä, pahvilaatikoita ja -putkia, ja silput kiikutetaan pesään lämmikkeeksi.

Tilkitseminen

Sisustamisen yksi alalaji, joka on useimpien hiirten harrastus. Toiset ovat tässä oikein mestareita! Erityisesti kantavat ja imettävät naaraat tilkitsevät, mutta sitä tekee suurin osa muistakin hiiristä, myös urokset. Tilkintään hiiri tarvitsee sopivaa materiaalia. Usein pesämateriaali kelpaa, mutta joskus on turvauduttava pahanmakuiseen puuroon, joka on tarjoiltu tuoreruuaksi!

Lajittelu

Hiirille on luontaista tehdä ruokakätköjä, johon ne säilövät ylimääräisen ruuan. Joskus hiiret päättävät tehdä eri ruoka-aineille eri varastot. Tämä on huomattavissa erityisesti siemenseosta syövillä hiirillä. Hiiri voi lajitella myös pesämateriaaleja, tai jopa poikasiaan! Olen useammin kuin kerran löytänyt hiiriemolta kaksi pesää, joihin on lajiteltu poikaset väritysten mukaan!

Ulosteen syöminen/ulostaminen ruoka-astiaan

Tälle ällöttävälle ja ehkä järjettömältä vaikuttavalle tavalle on kuitenkin hyvä selitys. Kuten kanit ja marsut - hiirikin saa ulosteesta suoliston kehittämiä ravintoaineita. Ulosteen syönti tukee myös elimistön hyvää bakteerikantaa. Älä siis hämmenny, kun seuraavan kerran näet hiiren papana käpälässä!

Kuolleen lajitoveri syöminen

Jos hiirilauman yksi jäsenistä kuolee, hiiret pyrkivät pääsemään siitä eroon. On tietysti järkytys löytää terraariosta osittain syöty hiiri, mutta tämä on täysin luonnollista ja järkevä tapa toimia.
Hiirten vaisto kertoo, että kuollut ruumis alkaa pian haista - ja se houkuttelee petoeläimiä. Ruumiista on siis päästävä eroon, jotta muu lauma ei vaaraannu. Samasta syystä sairas hiiri ajetaan pois laumasta, tai kuolevaan valmistuva hiiri siirtyy itse syrjään muista. Ne ajattelevat aina lauman turvallisuutta.

Lemmikkihiirillä on tilaa käytössään hyvin rajoitetusti, eivätkä kuolevat hiiret pääse riittävän kauas laumastaan. Tarkkaile siis erityisen tarkasti vanhoja hiiriä ja niiden terveydentilaa. Pienenä eläimenä hiiren kunto heikkenee joskus todella nopeasti, ja silloin täytyy toimia heti eikä hetken päästä. Hiiri on päästettävä paremmille juustomaille.

Jatkoa tulossa tarvittaessa. Kehitysideoita saa siis kertoa! :)